Äkkilähtö syysjärvelle

Hätkähdän rajusti kun puhelin pirahtaa taskussani soimaan. Kytken kuitenkin jännitteisen johtimen riviliittimeen, ennen kuin alan kaivelemaan tuota viheliäistä säikyttelijää taskustani. Vilkaisu näyttöön kertoo langattoman toisessa päässä olevan Turus- Jounin. ”Terve, lähetkö sinä sinne Lappiin ylihuomenna?” kysäisee Jouni. ” Mitä helvettiä, eikös sitä vasta ensi viikolla ollut tarkoitus lähteä? ” vastaan . ”Ehei” , sanoo Jouni rauhalliseen tapaansa, ”tällä viikollahan se oli puhe”.

Hetkisen kiertävät harmaat aivosolut ylikierroksilla, mietin työtilannetta, joka näyttää ylipääsemättömältä ja joudun vastaamaan ”sydän verta vuotaen” kieltävästi Jounin kysymykseen.

Ajatus lähdöstä ei anna kuitenkaan mielenrauhaa ja työmaan aikatauluja tutkittuani, tulen siihen johtopäätökseen, että painamalla seuraavan vuorokauden hullunlailla, muutaman päivän trippi on mahdollinen. Se tosin aikaansaa helvetillisen hässäkän palattuani, mutta jaksaahan sitä sitten. Soitankin heti Jounille ja sovimme jatkosta. Soitto kotiin onkin pelkkä muodollisuus, koira on kuulemma kunnossa ja haluaa yhtä kovasti kuin isäntä, päästä riekkoja naurattamaan.

Melkein kaksi vuorokautta painan yksillä unilla. Jää vajaa tunti aikaa lähtöön kun saavun Kuopioon ja väsymystä en ehdi huomata pakatessani tavaroita matkaan. Luojan lykky, ettei tarvitse olla kuskina tällä reissulla. Koukkaan Siilinjärveltä Miettis- Vesan ja Norrin matkaani ja suuntaamme hakemaan Jounia ja Epiä. En ole uskoa silmiäni, kun Jounin Golfiin ahdetaan sellainen määrä tavaraa, että tiukkaa tekisi minun Hiacessakin. Koirat ahtautuvat ärisemättä takakonttiin, ovathan Tauno ja Norri sukulaispoikia ja herrasmiehiä muutenkin, Epihän taas on Taunon ensirakkaus ja Norrille tuttua matkaseuraa aiemmilta retkiltä. Keula kohti pohjoista, täältä tullaan elämä…

Kyllä kauas on pitkä matka, tuumaillan muutamaankin otteeseen matkan varrella. Matka sujuu rupatellessa, maisemia on turha tiirailla, ympärillä on pelkkää pimeyttä. Syysjärvelle saavumme aamuviiden maissa ja asetumme taloksi, eli urvahdamme muutamaksi tunniksi.

Herään vilun puistatukseen. Pakkanen rasahtaa nurkalla, mittari näyttää pakkasta olevan yli kymmenen astetta, päivännäöstä enteilee vaaleampi kajo itäisellä taivaalla. Pojat värkkäävät lähtönsä kanssa, ei ole lähdössä samaa ripeyttä kuin Erkki-väärtillä ja minulla, vaan meidän aamupuurossapa ei yleensä ole ryynejä, eikä vettä.

No, vihdoin pääsemme lähtemään matkaan, Tanulle lankeaa ensimmäinen hakuerä. Puissa on vahva kuura, näkyvyys on minimaallinen ja lisäksi on pystytuuli, saapas nähdä miten tässä käy….

Kävellään polkua kymmensenttisessä lumessa ja tähystellään koiraa, joka jäi ensi luovilleen. Ei näy mitään, ei kuulu. Odotellaan hetki ja sitten vihellän. Koira tulee heti, ei ollut kaukana. Ei oikein ilmennä, joten käsken hakuun. Tauno pyörähtää kuitenkin tulosuuntaansa ja vajaan satametrisen päässä toppaa paikalleen. Takanen jää ylös ja kuono on alhaalla, eipä lie kaukana lintu.

Pojat ottavat asemat, Vesa vasemmalta ja Jouni oikealta. Pusikko jängän reunassa on tosi tiheä ja ryhmittymisestä ei selvitä äänettä. Riekko tosin on tervehermoinen ja sallii moisen näytöksen, mutta koiran edestä sen on lähdettävä. Lintu ei halua tulla sankarivainajaksi, vaan kurvaa Vesan taakse, enkä pysty ampumaan siihen suuntaan. Vesa paukauttaa piipullisen pusikkoon vailla mahdollisuutta osumiseen, tulihan edes riistatyö. ”Jumaliste, että lähti matalalla ja livakasti, eipä ollu jakoja saaha” , huutelen kavereille ja vaihdamme koiraa. Näin jatkamme taivallusta ja vaihtelemme koiria hakuun aina tilanteiden jälkeen. Välillä pirahtaa, paukahtaa, joskus reppuunkin asti pääsee lintu, vaikka tyynessä pakkassäässä suurimalla osalla pakoetäisyys on reilu. Nopeasti kulahtaa talvinen päivä, ei ole pituutta marraskuun lopun päivissä täällä. Pakastuu, sen tuntee poskipäissä, hämäräkin painaa päälle. Palaillaan lähtöpaikalle, eli Kemiran poikien kämpälle. Maistuu ruoka, maistuu sauna, maistuu viina ja maistuu uni.

Seuraavan aamun toimet sujuvat jo paremmin ja matkaan päästään ennen päivännousua. Tänään suuntaamme Kiesvaaran maisemiin. Jängät ja järvet ovat paksussa jäässä ja taivaltaminen on helppoa verrattuna alkusyksyn keleihin. Pakkasta on reilummin kuin eilen, voipa olla lähes parikymmentäkin pykälää näin auringonnousun hetkillä. Silti on pienoinen hiki pinnassa kun saavutamme jängän takaisen kovanmaan laidan. Sovimme siinä kulkureitit ja noin suunnilleen ajan milloin lähdetään takaisin autolle. Eroamme tässä, Jouni vasemmalle ja minä oikealle jängän laitaa Vesa nousee vaaraan. En ehdi laskea koiraa irti, kun kolme riekkoa irtoaa reunakoivikosta ja suuntaa avoimelle jängälle. Kadotan linnut näkyvistäni sadassa metrissä ja arvelen niiden laskeneen alas, mutta nauru joka etenee suolla, kertoo toista, tänään emme urheile etelänmiesten kanssa.

Tauno vetää vainua ja katoaa koivikkoon. Ylhäältä kuuluu jokunen haukahdus, vaan tiedän, ettei se ole Tauno. Missäpä koira, turha on etsiä, linnut karkoittuvat varmasti. Ei tuule yhtään ja risun katkeaminen kuulostaa pistoolin laukaukselta. Odotan vaikka paleltaa. Jo vilahtaa oranssi liivi rinteellä, sieltä tullaan. Varovasti vie koira, jäljistä näen irtoamispaikan. Siitä eteenpäin parikymmentä metriä ja reilu siirto sivulle, linnut juoksevat edellä. Astun varoen jonkun askeleen ja samassa riekkotokka pirahtaa kummun takaa lentoon. En näe vilaustakaan vaikka kuinka tiirailen. Perk… olipa arkoja. No jatketaan. Vesan kulkusuunnasta kuuluu välillä laukauksia, lintuja on ylempänä vaarassa. Pysyttelen kuitenkin aikomallani reitillä alempana.

Riekkojen arkuus leimaa tätä päivää, koira kyllä toimii erinomaisesti. En havaitse yhtään törmäystä, vaikka tuuleton keli soisi niihin erinomaiset mahdollisuudet. Ampumaan pääsen vain kun kierrän sata metriä koiran etupuolelle. Osuminen on aivan luojassaan, kuura oksilla on lisääntynyt eilisestä.

Parvet ovat melko suuria ja niissä on aina niitä heikkohermoisia joukossa. Laakana lähtevä valkoinen lintu lumisessa metsässä ei tule heittämällä reppuun.

En huomaa ajan kulua ollenkaan ja hätkähdän, kun huomaan kuinka kaukana olen tapaamis-paikastamme. Laittelen lapikasta toisen eteen, miltei juoksen, nyt ei laiteta enää koiraa hakuun, auringon kilo kapenee taivaalla uhkaavasti. Kaksi laukausta kuuluu oikealta, varmaankin Vesa, jotain öykettäkin kuuluu. Pällistelen ase kourassa, josko sieltä riekkoja sinkoilisi, mutta turhaan. Missäs mun koira on? Äskenhän se oli vieressä. Jäljistä päätellen läksi alarinteeseen, jatkan entiseen suuntaan. Riekkojen jälkiä on rinne päntiönään, kappas, tuolla on Tauno, nokka tänne ylärinteelle päin. Ei näy lintuja, ovat varmaankin tuossa kummussa. Otan pari askelta ja silloin koivikossa pölähtää. Heittäydyn polvilleni ja porautan kapeasta väylästä viimeistä, joka komeasti paiskautuu hankeen. Tanu tuo rikon elävänä käteen, pelattuaan sen kanssa pienet piirileikit ensin. Tapaamis-paikkaan saavumme Veskun kanssa yhtä aikaa. Jouni on tullut minuuttia aiemmin. Ihmeellistä, sillä aikaa emme tarkemmin sopineet. Rivakasti matkaamme autolle ja kertaamme tapahtumia ja pimeä laskee ylle. Tänään jäi paljon tassun- ja saappaan jälkiä Kiesvaaran maastoon. Iltakuviot ovat suunnilleen samat, paitsi rommitoti, se maistuu vieläkin paremmin.

Kolmannen päivän lähtö menee pitkäksi pakkasen vuoksi. Paritkympit näyttää mittari aamusta ja tyyntä on tietty. Eipä ole helppoa olla neljän seinän sisällä. Katsellaan kartasta paikkoja parin tunnin kierrosta varten ja niin lopulta lähdemme matkaan. Pakkanenkin hellittää ja kappas vain, alkaako tuulemaan? Aurinko punaa vaarojen lakimaita, virallisestihan se ei täällä enää nouse. Maisema on kylmyydestään huolimatta kaunis. Mikä lie, mietin kävellessäni, sisimmässäni tunnen kuuluvani tänne. En ole koskaan viihtynyt kaupungissa, vaikka työni sinne minut sitookin. Oravanpyörässä juoksen ja kynttilä palaa molemmista päistä. Viidenkympin alkavaa kriisiäkö? Mitä lie. Mietin Petran eilisiä sanoja ” Et sie vielä vanha vaari ole, ettetkö sie täälä pärjäisi”. Niinpä, minä pärjään kyllä, missä vain, sen tiedän. Muutan vielä tänne, kuuntelen sydämeni ääntä.

Olen tutkimassa ahman jotosta, joka lienee täällä harvinaisempi kuin Rautavaaralla, kun Tauno tulee tiedottamaan. Koira katoaa kuuraiseen koivikkoon. Seurailen jälkiä, kun Tauno tulee uudelleen, häviää taas. Pysähdyn kun huomaan koiran, joka seisoo minuun päin. Samassa Tauno irtoaa, kiertää luokseni, ja menee edessäni tuulen päältä kohti äskeistä paikkaa ja seisoo. Kääntää varovasti päätä katsoen minua, otan parit askeleet ja Tauno katsoo varovasti uudelleen minua. Samassa viidentoista metrin päästä pärähtää riekko lentoon vasemmalta ja tyhjennän aseeni siihen suuntaan. Bertta savuaa kourassani, kun kolmen metrin päästä Taunon kuonosta singahtaa riekko taivaalle… Kyllä lähtee rumia sanoja Tossavaisen tuutista. Jos koira voisi, niin olisi tässä se isännän makuuttamisen paikka… Osaa lukea koiraa, voi taivahan vallat!

Tilanteita tulee niin, että kokeissa jo hirvittäisi, mutta Tauno on pelimies. Valitettavasti isäntä ei ole, tai oikeammin riekot, linnut ovat tänään niin sakeassa ja arkoja, ettei ole mitään mahdollisuutta pudottaa. Mutta onpahan hienoa harjoitusta. Kyllä tänä syksynä Taunosta on tullut Koira isolla koolla. Ei ole mennyt sapattivuosi ja Kilpimaitten kasvatustyö hukkaan. Viimeisen tilanteen tarjoaa poika asfaltin reunalla. Seisonta yli tien, eteneminen, uusi seisonta tien toisella puolella ja tiheiköstä parikymmentä riekkoa vilkuttaa meille hyvästejä. Emme naura, en minä, eivätkä riekot. Tauno sentään jaksaa vielä heiluttaa häntäänsä. Nastarenkaan ääni kuuluu pohjoisesta, juoksemme tielle ja pojat ottavat meidät kyytiinsä.

Petra tulee kuin tuleekin hakemaan lupaamamme riekonpyrstöt. Vesa häärii keittiössä rotissöörinä, luvassa riekkoa kermakastikkeessa. Itse olen ylentänyt itseni saunamajuriksi ja suoritan virkaani antaumuksella,( viran etuisuuksiin kuuluu pieni juopottelu työpaikalla, kuten rotissöörilläkin). Jounille lankesi luonnostaan vesipojan virka,(vaarana pudota kaivoon, tosin onhan se vähän epätodennäköistä puolen tuuman putkesta, mutta kuitenkin), hänellä kun oli reissulla vain yksi puolenlitran oluttölkki.

Onhan kerrankin reissussa mukana selväpäinen kuski.

Syödään, saunotaan, kehutaan koiria ja miehiä, tehdään mehupulloja. Nukkumatti vie lopulta höyhensaarille,( lue riekonhöyhen).

Aamulla siivoilemme paikat kuntoon, autoon pakkaillaan tavarat ja niin pyörät vievät etelään.

Ivalossa muistuu mieleen Järvis- Jussin sanat ” Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa”, kiertää kuin puukkoa haavassa.

Alitajunta ryhtyy työntämään työasioita mieleen, v-käyrä alkaa nousta kuin Golffi Kiilopäälle. Tulisipa pian ensi syksy.

 

Oravanpyörässä edelleen, Kari T

 

Takaisin


[Pääsivu|Toiminta|Kalenteri|Kuvagalleria|Toimihenkilöt|SEK 20 vuotta|Palkitut|Liity Jäseneksi|Ilmoitukset|Linkkisivu]


2001-2002 © TT Lipponen