Joulukuinen päivä alkaa kietoutumaan tummaan viittaansa, Helevetti, jostakin sen täytyy löytyä ennen pimeää, aikaa ei ole enää paljon.

Puoliltapäivin olemme suunnanneet Hiacen keulan Tappojoentielle, vakaana ajatuksena nostaa reppuumme näätä, jonka tiedämme Sauna-ahossa asustelevan. Tietä ei ole aurattu äskettäin, lunta on väylällä puoli saapasvartta ja niinpä sovitellaan hetki kettinkejä pakun takarattaisiin ja suunnataan sitten umpiseen. Hyvä on katsella jälkiä puhtaalta hangelta, toista olisi auratun tien varsia tähystellä, tuumitaan ja tarkkaillaan silmä kovana kumpikin omaa puoltamme. Auto ryöjää välillä kuin kylän koirat, etu- ja takapää omia linjojaan hakien, tarkkana saa muutenkin olla …
Jänikset ovat ainakin olleet liikkeellä, jälkiä on paikoin tie täynnä, ilves on ollut saalistamassa ja kulkenut yli tien pari kertaa. Hirvet ovat liikkuneet isommalla porukalla, oravan jälkien vuoksi jarrua polkaistaan muutaman kerran, alamme jo olla Sauna-ahossa.
"Top Top Perkele, siinä se on!" Pakitellaan hieman ja toden totta, hanki on noussut jäljen reunoille muutamassa kohdin, aamuöiset jäljet. "Nytpä lykästi", sanon Petelle" tämä on tänään meillä repussa". En kuule mitä Keinänen murahtaa vastaukseksi kun Hiace jo ottaa kierroksia seuraavan levikkeen suuntaan.

Lumi on pehmeää ja jokseenkin helppoa kävellä, vaikka sitä onkin saapasvarren mitta. Oikaisemme heti kättelyssä muutaman satametrisen ja painallamme puronvarsikorpeen, jossa tökkäämmekin jälkeen, joka mutkittelee holtittomasti sinne tänne. Lunta on tiheässä kuusikossa vähemmän ja jälkeä helppo juovatella. Näätä on puikkelehtinut usemmassa juurakossa, ilmeisesti ruokakätköjään koluten tai hiiripaistia tavoitellen. Jokainen komo kuitenkin tarkastetaan lähempää. Ei meillä tosin ole nyt vaaraa lähteä iltaöiselle jäljelle, yöllä kun sateli lunta ja tämä jälki on lumeton, mutta tarkkana kannattaa kuitenkin olla. Olen joskus laiskuuttani oikaissut, hieman hankalassa maastossa, ohittaen näädän ja hiihtänyt sitten illallista jälkeä kierroksen umpeen. Se sitä opettaa tarkkaavaisuutta jos mikä, varsinkin kun taivaalta sammuu viimeinenkin valo, kierroksen tullessa umpeen. Suurempi riski on nyt, että kultakurkku on palannut johonkin komoon puittaen, sitä niistä tutkiskelemme, mutta jälki vaan vetää eteenpäin. Pakkasta on liki kaksikymmentä pykälää ja se tietää kaivuhommia Petelle, kun se on enempi lapiomiehen näköinen ja vähän onneton pyssyhommissa, se tiedetään. Kymmenen pykälää pakkasta on se raja jossa näätä siirtyy lepäilemään hangen alle, pökkelöistä ja oravanpesistä sen tavoittaa lauhemmalla säällä, tämäkin tiedetään ja siksi Peten repussa kilkkasee tällä reissulla lapio ja kirves.

Jälkijono suuntaa korpisuon yli vanhaan näreikköön ja menemiseen on tullut määrätietoinen meininki, nyt ollaan kortteeria hakemassa. Näätä on noussut puuhun heti kumpareen päässä ja lähtenyt puittamaan, ryhdymme siis salapoliisityöhön. Kiipeäminen ja loikkiminen puusta toiseen on irroittanut puista kariketta, neulasia ja lunta, mutta tiaiset ovat olleet jostain syystä näädän puolella ja karistelleet niin paljon lisää, että hukkaamme jäljen. Kierrämme alueen, sisässä on. Alamme tutkia entistä tarkemmin, Pete tarkkailee lumettomia oksia, itse katselen puiden alustoja. Näin edetään parisataa metriä, kunnes merkit loppuvat kuin seinään. Hangessa puun juurella on reikä, eikä hangella ole ensimmäistäkään tassun jälkeä. Kymmenen pistettä vastapuolelle, vaan peli on vielä pahasti kesken.

Olemme siemenasentoaukon reunassa, näätä on sukeltanut hankeen laitimmaisen kuusen juuresta. Tilaa ampumiseen ei ole paljon, sillä kuusikkoon se epäilemättä yrittää. Asetun passiin ja Petteri alkaa töihin, lumi lentää ja välillä sammalet pölähtelevät, otteissa on päättäväinen meininki. Lunta pois ja rassi tilalle, sammalen alla on ammoin kaatunut puu ja sen alusta tutkitaan ensin, ei ollut siinä. Kasvavien puiden alla on onkaloita ja niitäkin rassataan joka suuntaan, välillä lapioidaan uutta aluetta ja peitellään entisiä reikiä, ei löydy vieläkään…
Aarin verran on Pete tonkinut lumettomaksi ja usko alkaa hiipumaan. Siirryn itsekin kaivetulle alueelle ja rassaan vuorostani minäkin, vaan ei merkkiäkään. Ammutaanpa muutamaan komoon joku laukaustakin, mutta niillä ei ole toivottua vaikutusta, näätä lymyää sitkeästi. Kyllä olisi hörökorvakoira nyt tarpeen, tuumaillaan siinä välillä huilatessamme.
Keskellä kaivantoa on sammalen peittämä kanto, jonka alustaa olemme jo sorkkineet molemmilta puolin ja sinne yhden patruunankin rojautin, se meitä nyt eniten kiinnostaa." Ei se missään muuallakaan voi enää olla " sanoo Pete ja työntää kätensä kannon alle yläviistoon ..ja samalla jaloissani vilahtaa ruskea nuoli. Käännähdän puolittain ympäri ja " Bertta" rykäisee" käsissäni, lumi pölähtää ja kuusen alaoksia ripisee hangelle…
" Jäekö?" kuuluu vierestäni ja Keinänen siinä sohottelee Wahalla Piikkilangan kiristäjällä samaan suuntaan. On siinä vielä tuota nopeutta jäljellä, tuumin mielessäni, vaan en sano sitä ääneen, kähisempähän vain että, " Kyllä, kyllä sen piti jiähä".
Loikkaamme kuusikkoon ja siellähän se näätä potkiskelee viimeisillä voimillaan. Naarasnäätä on kauniin värinen, osuma on kerrassaan hyvä, saalis on oikeastaan kahdessa kappaleessa. Supistimet pitäisi vaihtaa näihin hommiin, majavajahtiin viimeiksi vaihdetut. Naureskellaan, ettei edes Haran Erkki tästä eläjää saisi ja sitä, että jos Laukkas Petulle veisi täytettäväksi, kolopuun reijästä kurkkimaan. Noidutaan välillä kameraa, joka ei nytkään ole matkassa. Juttu lentää, kädet heiluvat, kertaillaan tapahtumia, onnistumisen tunne on vahva.

Pakkanen rasahtaa lähipuussa ja ajaa meidät liikkeelle, nälkäkin alkaa olla, eikä saunan lämmityskään tunnu hassummalta ajatukselta, hämärtyy metsä…
Oiustamme siitä paikasta lähimmälle tieuralle ja laitamme lapikasta toisen eteen. Aikamme ähellettyämme saamme vielä Hiacenkin irti kinoksesta, tai oikeastaan Petehän sen lapioi, arvelee yhdelle päivälle riittävän nämä lapiohommat, ja mulkaisee päälle jotenkin vistosti, eli pitänee ajella varovasti kämpille.. Keula taas kohti Käpälämäkeä, jossa kolme parrakasta poikaa meitä jo odottaa, palaen halusta päästä saalistamme tutkimaan.

ELÄMÄÄ EIVÄT OLE ELETYT PÄIVÄT, VAAN PÄIVÄT JOTKA MUISTAA…

Hiihelkääpä välillä mehtään!! tv. Kari Tossavainen